Soitin juuri eläinlääkärille ja sain eilen Tiitulta otettujen verikokeiden tulokset. Tuloksia tuli niin pitkä lista, etten ole edes varma muistanko kaikkia. Mukana oli ainakin kilpirauhas-, maksa-, munuais, kalsium-, natrium-, fosfori-, kolesteroli- ja joitain proteiiniarvoja. Kaikki tulokset olivat normaaleja, kuten lääkäri jo käyntimme yhteydessä arvelikin. Kunhan saan aikaiseksi haen lääkäriltä kopion labralähetteestä, niin saamme tarkat arvot.

Niin. Ehkei tätäkään tulisi ottaa mitenkään henkilökohtaisesti ja jos ottaa ei ainakaan vakavasti.

On ollut muutama päivä aikaa olla enemmän hissukseen omissa oloissa ja ottaa vähän etäisyyttäkin asiaan. Lueskelin Tiitun kohtauksen aiheuttamaa nettikirjottelua, sekä mietiskelin kenen kanssa on tullut puhuttua ja mitä. Lopunperin tulen kaikesta hyvin surulliseksi. Jäljelle jää vastenmielinen olo ja panee miettimään onko avoimuus, jonka takana on vilpitön halu parempaan huomiseen sittenkään sen arvoista.

Koirablogit ja keskustelufoorumit ovat kanavia, joiden kautta sanomasi on hetkessä monien tiedossa. On hienoa kertoa näyttely-, kisa- tai luonnetestituloksista ja hehkutella niitä yhdessä. Onnelliset kasvattajat ovat ylpeitä kasvattiensa menestyksistä. Onnitteluja satelee niin yksityisesti, kuin tietty julkisestikin. Hienoa ME teimme sen! Kaikki positiivinen on meriitti ja tuolloin me kasvattien omistajat olemme tärkeitä ja mukavia ihmisiä. Tarkoittamatta nyt ketään erityisesti.

Vaan annapa olla, että julkaiset jotain epämiellyttävää. Sehän se vasta leviääkin kulovalkean tavoin. Tieto Tiitun kohtauksesta kymmenkertaisti blogimme kävijämäärään uskomattomiin lukuihin - yli sata eri kävijää, yli kaksisataa sivulatausta päivässä. Mikä uutinen, varsinainen lööppi! Sama ilmiö oli havaittavissa myös silloin, kun kirjoitimme Tumpun ikäväsistä asioista. Näiden tietojen julkaiseminen ei ole ollut tietenkään toivottavaa. Syntyy spekulointia ja tulee syyllisyydentunteita. Syystäkään nämä tiedot eivät hurraahuutoja aiheuta. Eniten tässä tilanteessa surettaa se, että iloisten uutisten tuoja on mukava ja tärkeä, mutta epämiellyttävän tiedon tuoja lopulta hankala ja ilkeä ihminen. Yksinkertaisessa mielessäni huomaan ajattelevani jopa päinvastoin.

Varmaankin tässä Tiitu kohtauksen yhteydessä käydyssä keskustelussa on tullut sanottua ja kirjoitettua paljon sellaista mitä ei olisi pitänyt. Olen tarkoituksella tehnyt itsestäni ilkeän ihmisen vaikeuttamalla ja hankaloittamalla muiden elämää ja tulevaisuudensuunnitelmia. En kuitenkaan hurjimmissa kuvitelmissanikaan osannut arvata kuinka ilkeän. Kuinka raadollista tämä kaikki lopunperin onkaan. Yhdessä on kiva tuuletella menestystä, vaan miten sitten niiden ei niin mukavien asioiden kanssa on...

Tänään saadaan sitten lääkärireissulla Tiitun ensimmäisiä tuloksia. Jo nyt pohdin mielessäni mitä ja millä tavalla niistä kerron. Jatkanko tätä ilkeän ihmisen linjaa vai suljenko suuni. Kirjoittelenko sitten seuraavaksi täällä blogissa vaikkapa Kokkolan näyttelyn tuloksia. Jospa onni potkaisisi ja tulisi menestystä, jota voisimme sitten oikein porukalla juhlia ja olla taas yhtä suurta iloista perhettä.

Ai niin, meillä kävi juhannuksena koiravieraita. Tiina ja Mervi pyörähtivät meillä koiralaumansa kanssa kotimatkallaan. Tosi kiva, kun kävitte. En kyllä tunnista varmasti kuvasta kuka on kuka, mutta iloiset ja reippaat matkalaiset jaloittelivat meidän pihalla.

Tänään oli mukava päivä. Olin kotosalla ja siivoilin. Iltapäivästä intouduttiin sitten koirien kanssa metsään.

Koirat juoksivat molemmat vapaana. Toki ensin tallusteltiin koirat kytkettynä alue, jossa annoin niiden sitten juosta. Sattuikin hyvin outo tapaus, kun olimme alkulämmittely kävelyllä. Polkua pitkin kulkiessa Tiitu alkoi yhtäkkiä tuijottamaan taivaalle. Itse kurkistelin kans, mutta silmäni ei tavoittanut mitään. Kun Tiitun tuijottaminen vain jatkui, luulin jo sen näkevän näkyjä. Menin lähemmäksi ja lopulta näinkin mitä Tiitu tuijotteli. Korkealla nuoren männyn latvassa oli mustavalkoinen kissa, jota kohti jokin haukka teki syöksyjä.

Metsässä oli mukavaa, joskin ilma oli koirille turhankin lämmin. Ne juoksivat ja nauttivat metsän hajuista, kepeistä ja vain yhdessä kirmailemisesta. Jotekin kovin vaikeaa ymmärtää, noin elämää pursuavan koiran saaneen muutama päivä sitten kohtauksen.

Tiitu juoksee.
Tiitu polulla.

Koirat voivat hyvin. Ihmiset oireilevat.

Mistään, siis ei yhtään mistään voi nähdä, että Tiitu sai muutama päivä sitten kohtauksen. Koirien elämä jatkuu ihan niinkuin ei mitään poikkeavaa olisi koskaan tapahtunut. Voi kunpa meillä ihmisillä olisi kyky elää yhtälailla halutessamme vain tätä hetkeä. Vaan kun ei ole.

Tiitun olemusta tulee seurattua tuon tuosta. Äänet joita se pitää ja on pitänyt koko elämänsä ajan ovat saaneet uuden merkityksen. Hyvin usein tulee kiiruhdettua katsomaan mitä se tekee, tai jos on yllättävän hiljaista miksi on niin. Tämä on sitä muutosta. Sopeudumme uuteen tilanteeseen, joka vie aikansa. Tiedän, ettei seuraavaa kohtausta voi ennakoida tai välttää. Se tulee, jos on tullakseen. Silti ihmismieli hakee merkkejä Tiitun käytöksen muutoksesta. Toivoo parasta, mutta pelkää pahinta. Surullista, henkisesti raskasta. Vasta nyt osaan ymmärtää niitä, jotka tämän kanssa joutuvat elämään. Ei tätä voi kuvitella kukaan sellainen, joka ei ole itse kokenut.

Olemme pitäneet kaikki arkirutiinit ihan ennallaan. Olemme olleet töissä ja koirat ovat olleet kotona kuten ennekin. Lenkkeilty ja harrastettu on ihan samalla tavalla kuin tähäkin asti. On helpottavaa huomata, että niihin voi muutoksen edessä turvautua. Elämä jatkuu ja arki on ennallaan.

Emme päässeet enää Tiitun kanssa tällä viikolla tutulle ja turvalliselle eläinlääkärillemme. Saimme ajan vasta ensi tiistaille, jolloin tehdään kaikki ne tutkimukset, mitä täällä on mahdollista tehdä. Näin vakavassa asiassa herättää luottamusta ja tiettyä turvallisuuden tunnetta tukeutua eläinlääkäriin, johon on luottamuksellinen suhde jo yli 20 vuotta. Harva eläinlääkäri antaa oman kännykkänumeronsa, joka on auki 24h vuorokaudessa ja vastaa lähettämääsi teksitiviestiin oli aamu tai ilta, arki tai pyhä. Vaikka monenlaista painetta on Tiitun tutkimiselle luotamme kyllä varsin pitkään siihen, mitä tiistain tutkimuksissa selviää ja mitä eläinlääkärimme meille ehdottaa.

Minua surettaa rodun parissa virinnyt keskustelu Tiitun saaman kohtauksen tiimoilta. Elina kirjoitti Ringon blogissa kaiken olennaisen, joten en kirjoita niitä enää uudelleen. Lukekaa itse tästä >>.

Ilokseen ja surukseen huomaa, että hädän hetkellä paljastuu todelliset ystävät. Kiitos kaikille teille, jotka olette soittaneet ja myötäeläneet kanssamme tätä. Tiedätte kyllä kaikki ketä tarkoitamme.

Kävijälaskurin mukaan on eilisen jälkeen Suuren Tarhan uutisia käynyt lukemassa melkoinen joukko ihmisiä. Kirjoittelenpa kuulumisia, ehkäpä se kiinnostaa.

Eilisen kohtauksen jälkeen rauhoituttuaan on Tiitu ollut ihan normaali oma itsenä. Ihmismieli tietty kuvittelee helposti kaikkea ja ihan normaaliakin käytöstä alkaa helposti nähdä jotenkin poikkeavana. Jos jotain erityistä haluaa nähdä, on Tiitu ollut ehkä hivenen väsynyt. Sekin kyllä menee helposti ihan normaalin mielentilan vaihtelun ja hiostavan lämpimän ilman piikkiin. Periaatteessa kaikki mitä silmin voi nähdä ja käsin koskettaa, on ihan niinkuin ennenkin.

Saimme heti aamusella eläinlääkärimme kiinni. Keskustelu hänen kanssaan oli toisaalta helpottavaa, toisaalta tietenkin surullista kuultavaa. Niinhän ikävillä uutisilla on usein tapana. Kohtauksen tarkan kuvailun perusteella oli lääkärin mielipide varsin selvä. Kaikki oireet täsmää epilepsia-kohtaukseen. Tietenkään varmaa diagnoosia ei puhelinkeskustelun perusteella voi tehdä, joten menemme kyllä verikokeisiin, kunhan saamme ajan. Pitkään lääkärikokemuksensa nojaten hän kertoi, ettei meillä mikään tulenpalava kiire ole, jos kerran koiran yleiskunto on hyvä eikä muita oireita ole ilmaantunut.

Meidän tulevaisuus on nyt kysymyksiä täynnä. Sekä diagnoosin varmentamiseksi, että myös mahdollisen lääkityksen aloittamisen harkitsemiseksi kohtauksia "pitäisi" tulla lisää. Jos tämä jää ainoaksi, mitä tietenkin toivoo, pitää harkita kuinka perusteltua on edes lähteä tarkempiin tutkimuksiin, kuten esim. magneettikuvaukseen. Lääkärimme mukaan on erittäin harvinaista, että Tiitun saaman kohtauksen taustalla voisi olla jokin helposti löydettävissä tai selitettävissä oleva syy. Se olisi todennäköisempää, jos koiran ensimmäinen kohtaus olisi tullut alle vuoden tai sitten yli kuuden vuoden ikäisenä. Siten tarkatkaan tutkimukset eivät usien paljasta mitään muuta kuin, että muiden vaihtoehtojen poissulkemisen jälkeen jäljelle jääväksi vaihtoehdoksi kohtaukselle diagnosoidaan epilepsia.

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Elämme toistaiseksi kuten ennenkin. Kun Tiitu on kerran ollut ihan terve, iloinen ja aktiivinen koira koko ikänsä, ei eilisen kohtauksen perusteella ole vielä syytä panna elämää uuteen järjestykseen. Me harrastamme ja liikumme kuten tähänkin saakka. Tulevaisuus kyllä näyttää millasta elämämme sitten jatkossa on. Ainut mikä kohtauksen jälkeen todella muuttui on se, ettei Tiitu tule koskaan saamaan pentuja. Varmaankin se myös leikataan, jotta juoksut jäävät pois, eikä tarvitse huolehtia mahdollisista pennuttamattoman nartun ongelmista.

Oma lukunsa on sitten mitä muita vaikutuksia Tiitun kohtauksella on. Kysessä on asia, joka ei voi olla vaikuttamatta sisarusten ja muidenkin sukulaisten omistajien elämään. Kun vielä tiedossamme on muitakin jo epilepsiaa sairastaviksi diagnosoituja koiria, jotka ovat melko läheistä sukua Tiitun kanssa, on mahdollisuuteen perinnöllisestä sairaudesta suhtauduttava vakavasti. Me emme vielä tunne epilepsian periytymismekanismia tarkasti. Emme tietenkään vielä myöskään tiedä varmasti, onko Tiitun kohtauksen taustalla varmasti epilepsia. Kun emme tiedä, olisiko syytä ajatella ja toimia sen pahin mahdollinen huomioonottaen vai luottaa hyvään tuuriin.

Jokainen joka on kokenut oman koiransa kanssa sen, mitä me koimme eilen lattialla tiedottoma sätkivän rakkaan koiransa kanssa, ei varmaankaan luottaisi hyvään tuuriinsa. Jos ette usko, kysykää heiltä...