Heippa hei pitkästä aikaa! Viime kirjoituksesta ehtikin vierähtää. Eipä tässä mitään erikoista ole sattunutkaan. Ei mitään sellaista, mistä erityisesti pitäisi kirjoittaa. Varsin hyvin on voitu parin päivän mahan löysyyttä lukuunottamatta. Tiitu taas ehti syödä jotain sellaista, mikä veti vatsan löysäksi. Muuten ruoka maistaa ja ilman Tiitun omia "ylimääräisiä välipaloja" vatsa varmankin toimisi tosi hyvin. Pissa- ja kakkareissujen väli alkaa pidentyä, eikä vahinkoja sisälle ole tullut enää pitkään aikaan.

Kestävyys paranee Tiitulla koko ajan ja lenkit niin metsässä, kuin taluttimessakin ovat pidentyneet huomattavasti. Ihan huomaamatta tässä tulee itsekin liikuttua yhä enemmän. Mihinkähän sitä oikein vielä joudutaan Tiitun kasvaessa ja liikuntamäärän lisääntyessä samaan tahtiin. Tällä hetkellä ei reilun tunnin metsälenkki tunnu Tiitulla enää missään.

Muutenkin fyysinen suorittaminen ja varsinkin itseluottamus ja halu yrittää on merkillepantavaa. Tiitulla tuntuu olevan hyvä käsitys omista kyvyistään ja sitä kautta on valmis yrittämään joskus hämmästyttäviäkin suorituksia. Hauskinta tekemisissä on se, että Tiitu yrittää omasta tahdostaan eikä juurikaan tarvitse kannustusta. Seuraavat kuvat ehkä kertovat paremmin.

Kaatuneen puunrungon ylitse oli huippukivaa hyppiä edestakaisin. Välillä "takapuolimaassa" täyshepuli ja uudelleen toisesta suunnasta puunrungon yli. Varmaankin reilusti yli kolme metriä korkealle kivelle piti kiivetä tutkimaan. Kuinka ollakaan kiven päällä oli karvakasa. Liekö näätä tai huuhkaja saanut oravan saalikseen. Metsässä liikkuminen Tiitun kanssa sujuukin todella hienosti. Luoksetuloa on harjoiteltu paljon ja metsässä vapaana kulkiessaan Tiitu on loistava kumppani. Olen myös huomannut, että hyvällä ilmalla mukavassa maastossa liikkuessani nauttii itsekin ja sen myös Tiitu aistii.