Luin eräästä kirjasta asioiden merkityksistä. Kirjassa kysyttiin 'Muodostuvatko merkitykset kielessä?'. Täällä Suuressa Tarhassa kieliä on kovin monia ja hyvin erilaisia. Meidän kielemme Tiitun kanssa poikkeavat kovin toisistaan. Voimmeko muodostaa silti asioille samoja merkityksiä, vaikkakin kielemme poikkeavat kovasti toisistaan. Hyvin usein jään ymmälläni katsomaan tiiviisti suoraan omiini tuijottaviin ruskeisiin silmiin, enkä millään voi ymmärtää mitä Tiitu ajattelee tai haluaa minulle kertoa. Varmaankin yhtä usein Tiitu on hämmennyksen vallassa mitä ihmettä ihmisten sanat, ilmeet tai eleet tarkoittavat.

Koiran kouluttamisesta on monenlaisia oppisuuntia. Toinen vannoo toisen ja toinen toisen tavan nimiin. Yhtälailla koirat kuin sen ihmisetkin ovat persoonia, joten yksi tapa sopii toiselle ja toinen toiselle. Kaiken olennaisin asia koko hommassa on kuitenkin se miten ymmärrämme toisiamme. Kuinka kertoa koiralle, mitä siltä haluan tai toivon sen tekevän. Samoin kuinka osaan ymmärtää, mitä koira minulta pyytää tai mihin se minua tarvitsee.

Tänään aamulenkillä koin taas mielettömän hyvänolontunteen. EI siitä, että Tiitu olisi tottelevainen, vaan siitä, että me sekunnin murto-osan ymmärsimme toisiamme. Tiitu oli metsässä irti (kuten aina). Se touhotti edellä lumisessa maastossa vilkaisten aina 10-20m päässä taakseen tulenko mukana. Saavuimme polkujen risteykseen. Tiitu pysähtyi odottamaan aivan kuin kysyen minne. Näytin kädellä vasempaan ja sanoin vasemmalle. Hetken empimisen jälkeen Tiitu ampaisi vasemmalle kohti järven rantaa. Kehuin ja ylistin sitä miten vaan taisin. Sama toistui ammulenkin aikana neljä kertaa ja joka kerta Tiitu lähti käteni osoittamaan suuntaa. Sattumaako? Olkoonkin vain. Tuo sekunnin osa, jolloin hetken ymmärsimme toisiamme on ainakin minulle koiranomistajana parhaita ja palkitsevimpia kokemuksia.