Nurmikot vihertää ja vettä sataa. Lumesta ja kauniista talvimaisemasta on jäljellä vain kuvia. Meidän hiekkapintainen kylätiemme on viime päivinä ollut kurainen. Tänään ilma on sen verran viileä, että tien pinta ei enää ollut kurassa, mutta sen sijaan se oli jäätynyt pinnaltaan kuin peiliksi. Sai siinä luistella kahden koiran kanssa, kun meidän edellä meni muutama kymmenen metriä kerraallaan eteenpäin puikkiva vitivalkoinen metsäjänis, kuin meitä kiusatakseen. Kesällä epätasaisessa maastossa niin kätevät vaelluskengät eivät juurikaan pidätelleet menoa. Luulenko vain vai kultaako aika muistot, mutta kyllä minusta ennen vanhaan oli kunnon talvikelit.

On vähän koitettu treenata sännöllisemmin koirien kanssa. Toki vaan tässä kotimaisemissa, pihalla, pellolla ja koulun kentällä. Uskottelen itselleni, että pientä edistymistä perustottelevaisuudessa on tapahtunut. Samoin haluan uskoa, että myös yhdessä tekeminen tottisliikkeiden parissa on parantunut. En osaa käyttää niitä heinoja sanoja (nouseeko, väistääkö vaiko mitä), mutta etenkin Tiitu innostuu helpommin, on kiinnostunempi tekemään eikä ole enää ihan jokaisen linnun tai roskan perään.

Tumppu on aina ollut paljon intensiivisempi kaikessa tekemisessään. Liikkeitä Tumppu onkin jo oppinut mukavasti. Viimeksi Anne treenaili liikkeestä istu, maahan ja seisomaan. Seisomaan jääminen oli mukana nyt eka kertaa ja pienen avun jälkeen niinpä sekin vain onnistui. 

Tiitu on katseluoppilaana, kun Tumppu menee liikkeestä maahan.

Ai niin. Tämä on pakko kirjoittaa ihan itsellenikin ylös. Oltiin tässä päivänä muutamana Tiitun kanssa lumitöissä. Tiitu hepuloi pihalla vapaana omiaan sukeltelemalla lumikasoihin. Se malttaa nykyisin jo 99 prosenttisesti (kop, kop) pysyä pihalla, vaikka tiellä ihmisiä meneekin. Sattuipa sitten, että puuvajamme alta hiipi musta kissa pihan poikki, jota Tiitu ei ensin huomannut. Yritin kiinnittää sen huomion muualle, mutta niinpä se vain otti kuonoonsa hajun. Tiitu huomasi kissan loikkaavan pihalta ojan yli tielle. Se ampaisi kissan perään. Minä huusin mitä keuhkoista lähti SEIS ja Tiitu pysähtyi kuin seinään, katsahti minuun ja ihan kuin miettisi seuraavaa siirtoa. Tein selväksi, ettei kissan perään ole asiaa ja tuijotettiin siinä hetki toisiamme. Minusta oli hämmästyttävää, että Tiitu malttoi pitää kontaktin koko ajan minuun. Nappasin lunta käsiini ja aloin tehdä lumipalloa, jolloin Tiitu pallohullu kun on ryntäsi minua kohti. Heitin pallon ja Tiitu hyppäsi sen perään. Yleensä viimeistään tässä vaiheessa se on huomannut tilaisuutensa koittaneen. Nyt sille riitti kuitenkin muutama naurettavan kimeä haukahdus, muka tomerana vahtikoirana pullistellen poishäädetylle uhalle. Joskus asiat sattuvat sujumaan, toisinaan taas todellakaan ei.