Kaikkea sitä voi sattua. Mistähän tämän aloittaisi...

Lähdettiin tänään neljän jälkeen Tiitun kanssa fillarilenkille. Pysähdyttiin sitten matkalla ja mentiin tien vieressä olleelle pellolle teputtelemaan vähän. Tiitu kouhotti omiaan keppinsä kanssa kuten sillä on tapana. Käveltiin pellon reunaa ja ryhdyin sitomaan kengännauhojani, kun Tiitu toi keppinsä samalla jalkoihini. Nakkasin siitä kyykystä kepin ja kuinka ollakaan se lensi pellolta pois ojanvarren pajukkoon ja Tiitu tietty perään. Sidoin vielä toisenkin kengän ja noustessani ylös koiraa ei ollut missään. Kuin maa ois sen nielaissut.

Siis yleensä ja tähän asti aina Tiitu on tullut kutsuttaessa. Nyt ei koiraa näkynyt eikä kuulunut missään. Huutelin sitä hetken ja palasin takaisin pellolle yhä edelleenkään Tittua ei missään. Noh, puolisen tuntia huutelin... lähdin lähimetsään etsimään... aika kului.. pian tunti. Pellolta missä olimme on vajaa kilometri todella vilkaalle valtatie kahdeksalle. Jaa-a mitä tehdä. Ajelin fillarilla kotiin hakemaan autoa, jotta pääsen kiertämään nopeammin läheiset metsäautotiet. Annekin ehti jo tulla töistä, joten lähdimme molemmat etsimän Tiitua.

Ajaessani läheistä metsätietä törmäsin tiellä metsästäjään, jonka kertomat asiat saivat kyllä jo huolestumaan. Tänään oli sattunut lähellä hirvikolari, jossa auto oli osunut yhteen kolmesta tietä ylittäneestä hirvestä. Parasta aikaa haavoittunutta eläintä etsittiin kolmen hirvikoiran voimin. Yhden haukku kuuluikin ja metsästäjä kertoi tutkan perusteella koiran olevan noin puolen kilometrin päässä. Juteltuamme hetken kaveri otti puhelinnumeroni ja totesti olevan pajon mahdollista, että Tiitu olisi törmännyt tähän haavoittuneeseen hirveen (!).

Monenlaiset ajatukset alkoivat risteillä päässä. Tietty huonoimmat mahdollisuudet tuli mieleen ensin. Auton alle jääminen, loukkaantuminen, miten reagoi haavoittunut hirvi.... jospa joku on napannut mukaan kiltin ja kaikkien mukaan valmiin koiran.

Kun Tiitu oli ollut reissussa kolme tuntia Anne laittoi viestiä Tonterin Marille ja kyseli etsijäkoirista. Saatiinkin päivystysnumero, josta ei kuitenkaan apuja saatu. Pimeä alkoi jo laskeutua, metsä ja maisema hiljeni. Jätin auton ja tavaratilassa olleen koirien peiton pellolle paikkaan, jossa viimeksi olimme yhdessä.  Lähdin vielä pimenevään metsään tekemään kierroksen siellä missä hirvikoira oli haukkunut hirveä. Huutelin ja viheltelin rämpiessäni jo neljättä tuntiä pitkin ryteikköistä metsää. Saapuessani takaisin metsäautotielle olin kuulevinani matalan koiran haukun. Tilanteessa ei enää oikein uskonut omia korviakaan vaan pistin lopulta sen mielikuvituksen piikkiin.

Päätin kuitenkin palata takaisin pellolle. Päästyäni sinne ajattelin siirtää koirien peittoa toiseen paikkaan, kun samalla silmänurkassa vilahti jotain valkoista. Tiitu juoksi tietä pitkin luokseni. Se näytti olevan kaikin puolin ok, paitsi tietenkin kaikki kuraojat kiertäneenä yltäpäältä kurassa ja haisi siltä, että hauskaa oli ollut.

Huh, mitä tapahtui, jäänee arvoitukseksi. Varmaa on se, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa eteen sattui. Saiko Tiitu vainun loukkaantuneesta hirvestä vai jostain muusta eläimestä? Outoa oli se, etten kuullut mitään rytinää metsästä. Pääasia, että koira löytyi hyvässä kunnossa, sillä alkoi jo olla pimeää ja itsekin melko väsyksissä neljän tunnin metsässä kulkemisen jälkeen. Mainiota mennä huomenna opettamaan, kun huusin ääneni metsään.