Kerrassaan mainiota kuinka hienot talvisäät edelleen jatkuvat. Lunta on jopa sen verran, että kävin tänään lumikenkäilemässä Tiitun kanssa. Tiheä kuusimetsä on toki edelleen lähes paljas lumesta, mutta aukeat paikat olivat mukavat lumikengillä teputella.

Tiitu oli elementissään päästessään pitkästä aikaa yksikseen vapaana juoksemaan ilman, että Tumppu oli mukana. Oltiin useampi tunti ja matkaa kertyi lähes 20 km, Tiitulle varmankin reilusti yli. Käveltiin sähkölinjoja, soita, jäätyneitä ojien pohjia, peltoja, moottorikelkkareittiä ja järven jäälläkin.

Luonnossa oli hiljaista ja rentouttavaa. Olen joskus aiemminkin kirjoittanut miten mukava retkikaveri Tiitu on. Vaikka se on varsin innokas tutkimaan jälkiä ja hajuja, pitää se tarkasti silmällä kulkemistani. Lumesta löytyi varsin vähän jäniksen jälkiä, yllättävän paljon kauriiden jälkiä, sekä muutamia koiraeläinten (kettu tai supi). Mikään näistä ei kuitenkaan kiinnostanut niin paljoa, että se olisi koiran hallintaa millään tavalla haitannut. Tiitu on myös jo hyvin oppinut taukojen merkityksen. Kun alkaa reppua kaivella, on se takuuvarmasti läsnä.

Jäljet. Yhdessä...isäntä ja koira.

Ai niin. Ilmottauduttiin sitten Tiitun kanssa tulevan viikonlopun koirahiihdon SM-kisoihin Rokualle. Ei me nyt missään kisakunnossa olla. Kovia kilpailunomaisia vetotreenejä ei olla tehty hiihtoladulla kuin pari. Vetotreenit on tehty enimmäkseen jäällä. Meillä on vähän sellainen ongelma, ettei ole sellaista latuverkostoa, jossa olisi lupa treenata.

Oma hiihtokunto on myös niin ja näin. Kävin eilen yksikseni hiihtelmässä ja totuus paljastui karulla tavalla. Koirien perässä suksilla seisokelu on ihan muuta kuin hiihtäminen ylämäkeen. No, eihän tämän nyt niin vakavaa pidä olla. Mennään taas hakemaan kisoista yhteisiä kokemuksia.