Viikonlopun sm-kisasta jäi yllättävän paljonkin pohdittavaa. Oikeastaan paljon enemmän, mitä olin osannut odottaakaan. Muutaman päivän ajan on voinut miettiä kisan kokemuksia samalla, kun on yrittänyt palautella omia kipeytyneitä lihaksiaan. Kirjoittelen epämääräisessä järjestyksessä mieleentulleita ajatuksia.

Koirahiihto on koiralle merkittävästi vaativampi laji kuin canicross. Juoksija on hidastaa etenemistä niin, ettei koiran tarvitse juurikaan nopeuttaan käyttää. Hiihdossa sen sijaan - ainakin sm-kisan tapaisessa maastossa - koira juoksee ihan maksimivauhtia suuren osan matkasta. Vauhdikkaat, melko jyrkät lasku nostavat vauhdin huimaksi ja nousuissa koiralle tulee taakaksi avustaa hiihtäjää vetämällä.

Me ei olla päästy ladulle treenaamaan kuin pari kertaa, toisten koirien kanssa tai ihmisten edessä ei ikinä. Siihen nähden Tiitu selviytyi kisasta todella hienosti. Suurin ongelma oli jyrkässä nousussa, jossa oma vauhtini tippui lähes nollaan. Kun vielä samassa kohdassa oli yleisöä ladunvarressa katsomassa, katosi Tiitun vetohalut. Ylisosiaalisena hössöttäjänä sitä kiinnosti enemmän puhutella meitä kannustavia ihmisiä :)  Koko muun reitin se veti hienosti, vaikka selviä väsymisen merkkejä siitä olikin luettavissa.

SM-kisa oli hieno kokemus seurata Tiitua uudessa tilanteessa. Kisapaikalla se oli avoin ja sosiaalinen, kuten se on aina. Se suhtautui muihin koiriin ja ihmisiin kiinnostuneesti. Ainut mikä sai sen kiihtymään oli ladulla verryttelevät koirakot. Se ei kuitenkaan paineistunut, vaikka lähtöä tekevät koirat hakkuivat, ulvoivat ja huusivat kiihdyksissään. Lähdössäkin se oli ihan hienosti hallittavissa, vaikka suksilla seisoinkin.


Meitä minuutin ennen lähtenyt koirakko saa lähtöluvan. Tiitu seisoo "odota" käskyn alla. (Kuva: Mari Moisala)

Kisa kertoi myös, että koiran fysiikan on syytä olla kunnossa. Jyrkät alamäet maksimivauhdilla ovat koiran etupäälle melkoinen rasitus. Kun vielä tiedostetaan, että etujalka on "kiinni" vain pehmytkudosten avulla (lihas, jännejärjestelmä, ei siis luustollista yhteyttä selkärankaan), on niiden kunnolla ratkaiseva merkitys. Tätäkin taustaa vasten on monipuolinen treeni välttämätön. Tässäkään suhteessa ei Tiitulla merkittäviä puutteita ole. Tokihan on muistettava, että se on vielä nuori koira ja voi kehittyä suunnitelmallisella treenaamisella tosi paljon. Ja jos kisan aikaamme ajattelee, kehittymisen varaa todella vielä on :)

Ehkä eniten olen tyytyväinen Tiitun "henkiseen jaksamiseen".  Jyrkkiä nousuja ja loppusuoraa lukuunottamatta se työskenteli innokkaasti. Se oli helposti ohjattavissa kaikissa tilanteissa ja tiesi kyllä, mistä hommassa on kysymys. Varsin vähän minun tarvitsi innostaa tai kannustaa sitä vetämään. Virheet, joita meille sattui otan omalle vastuulleni huolimattoman ohjauksen takia. Tälläkin puolella kehittyminen oli varsin helppoa, jos pääsisimme treenaamaan yhdessä muiden koirakoiden kanssa oikealle ladulle.

Lähdössä otettu kuva paljasti pieniä puutteita varusteissamme. Vaikka Tiitun valjaita on muka yritetty sovittaa parhaan ymmärryksen mukaan, on niitä pakko korjata. Nykyiset valjaat osoittautuvat kovassa vedossa hieman liian isoiksi. Kaula-aukko voisi olla pienempi ja hihna menee takana liian kauaksi kylkikaaren taakse. Valjaamme ovat Jokken yhdistelmävaljas.

Lähtömerkki on saatu, eikä epäselvää ole mitä sitten tapahtuu. (Kuva: Mari Moisala)

Lopuksi mietin, kuinka yleisesti ajatellen koirat nykyisin liikkuvat. On tietenkin tunnustettava, että sm-tason koirahiihto lukeutuu jonnekin ääripäähän. Mekin joka tapauksessa uskaltauduttiin mukaan hyvin vähäisellä panostuksella. Soisi monen muunkin uskaltavan :)