Tähän asti on pärjätty ihan mukavasti koirien riistan perään lähtemisen kanssa. Tiituhan jäljesti viime syksynä mitä ilmeisimmin kolarissa haavoittunutta hirveä (tästä lisää). Sen jälkeen on koirien vapaana pitäminen onnistunut vallan mainiosti. Tiitu on ollut erittäin hyvin hallittavissa, vaikka sen nenä töitä tekeekin ja olemus kielii kiihtymyksestä, mitä hajut selvästi aiheuttaa. Napakalla käskyllä on sen luoksetulo kuitenkin ollut varmaa. Tuo viime syksyn jäljestäminenhän pääsi alkuun niin, etten itse havainnut koiran tekemisiä, ennekuin se oli jo mennyt.

No, varmaan jo arvaattekin tuosta alustuksesta, että taas on sattunut jotain. Eilen lähdettiin Tiitun kanssa maastoon kahdestaan. Itse ajelin polkuja ja metsäautoteitä maastopyörällä ja Tiitu hölkkäili kiltisti mukana. Vedettiin siihen yksi vajaa parin kilometrin onnistunut vetokin, josta palkaksi valtavat kehut, leikki ja vapautus. Kun oltiin jo oltu siihen mennessä reilu tunti matkassa, otin repun selästäni ja tankattiin siinä molemmat nestettä. Pistäessäni reppua selkään Tiitu ampaisi polkua eteenpäin mutkan taakse. Samassa kuului hyvin läheltä tiheästä pusikosta rytinää. Just!

Kutsuin Tiitua luokse ja juoksin polkua minne se oli lähtenyt. Ei jälkeäkään koirasta. Ei enää edes ääniä, ei mitään. Taaskaan en nähnyt miten se otti hajun, minne se lähti. Kuin maa olisi sen taas nielaissut. Mitä ilmeisimmin se ajoi polun varren pusikossa piilossa olleet hirvet matkaan. Huutelin turhaan sen perään noin vartin verran. Suunta josta olimme tulleet oli avointa (n. 300m hakkuaukko) ja näkyväisyys hyvä. Kiipesin vähän korkeammalle maaston kohdalle, josta näki paremmin. Ei havaintoja. Kun sitten palasin takaisin fillarin luo Tiitu teputteli polkua vastaan samasta suunnasta minne se oli lähtenytkin. Eipä siinä auttanut kuin kehua kovasti, että jee hyvä kun tulit.

Jatkoimme matkaa Tiitu edelleen vapaana, koska ei niin hyväpohjaisella polulla oli tekemistä fillarin kanssa ihan itsekseenkin. Kuljimme noin kilometrin avoimempaa kangasmetsää ja kaikki sujui taas ihan ok. Tulimme pehmeälle suopohjaiselle tosi huonokulkuiselle metsäkoneella ajetulle uralle. Oli pakko hypätä fillarin selästä pois. Metsä tiheni jälleen ja samassa vasemmalta kuului rytinää. Tiitu valtavan haukun kanssa ääntä kohti. Turhaanpa siinä huuteli, sinne meni.

No, omaa tyhmyyttä tietenkin pitää koira edelleen vapaana tai ylipäätään jatkaa matkaa eteenpäin. Kävelin katsomaan äänen suuntaan ja siellä oli kahdet tuoreet hirven jäljet ja yhdet koiran noin 50m paikasta josta Tiitu lähti. Aika kului ja kului. Noin 45 min odoteltuani jätin fillarin polun reunaan ja puunrungon päälle takkini ja sen päälle energiapatukasta makupaloja. Juoksentelin polkua noin kilometrin suuntaan josta olimme tulleet. Ei ääniä, ei jälkiä. Palasin takaisin ja lähdin fillarilla polkua eteenpäin. Maasto muuttui avoimemmaksi ja parempi kulkuiseksi. Noin kilometrin ajettuani Tiitu juoksi vastaan oikealta puolelta avoimesta metsästä hieman yli tunnin reissunsa jälkeen.

Palattiin siitä sitten takkini luo, otettiin vähän energiaa ja vettä molemmat. Siitä kun autolta lähdettiin, oli kulunut yli kaksi tuntia. Eipä Tiitussa juurikaan väsymisen merkkejä näkynyt. Otin sen nyt tiukemmin käskynalle ja kuljimme "yhdessä" samaa polkua mitä olimme tulleet. Ihmetykseni oli suuri,  kun noin neljä kilometriä paikasta, jossa Tiitun löysin tuli polulla vastaan tuoreita hirven ja koiran jälkiä. Niitä ei ollut siinä tullessamme. Siis todennäköisesti Tiitu oli ajanut niitä samoja hirviä täälläkin. Se oli ehtinyt liikkua sen tunnin aikana, jonka oli omilla teillään reilusti yli kymmenen kilometrin ympyrän - kuinka paljon sitten vielä ristiin rastiin!! Tulipa tuosta mieleen, että melko turhaan siinä lähipusikoissa itse huutelee jä käkkii, kun koira on todennäköisesti silloin jo viiden kilometrin päässä. Kävimme vielä meressä uimassa ja pesemässä suo-ojasta hankitun ihanan värjäyksen pois reippaan kolmen tunnin metsässä rymyämisen jälkeen.

Pääasia tietenkin, että olimme jälleen yhdessä ja kaikki oli hyvin. Tietenkin sitä ehtii tunnissa jo ajatella kaikenlaista hirviemon ja vasan kohtaamisesta, loukkaantumisesta aina epileptiseen kohtaukseen asti. Voi kunpa tuon valtavan innon hirvien jäljestämiseen saisi siirrettyä johonkin edes vähän hyödylliseen.