Väsättiin siis koirille aitaus pihalle - ehkä sitä voi tarhaksikin kutsua. Mukava koko päivän varjon tarjoava aidattu alue, jossa ne ovat nyt jo tottuneet oleskelemaan. Kun tässä oli sukulaisia kyläilemässä ja muutenkin on ollut omia hommia, niin jopas onkin ollut kätevää laittaa koirat sinne. Nopeasti ne ovat oppineetkin sinne menemään ihan oma-aloitteisesti. Hyvä esimerkki on uintireissujen jälkeen, kun ne on päästetty sinne kuivattelemaan enimmät vedet turkistaan, niin nyt ne vaativat päästä sinne aina uinnin jälkeen.

Koirat leikkivät ja riehuvat kiltisti itsensä väsyksiin. Ja että ne tosiaan jaksavatkin painia. Sinänsä hienoa, että tulevat niin mainiosti toimeen. Kun itseä laiskottaa, voi parin tunnin leikkisessiolla hyvin korvata lenkin. Ja energia purkautuu koirien mielestä mitä hauskimmalla tavalla.

Mutta, mutta...

En tiedä onko tuolla edellisellä yhteyttä, mutta samaan aikaan on koirien kynnys haukkua kaikelle mahdolliselle madaltunut. Ne reagoivat aidan takaa selvästi herkemmin mm. tiellä kulkeviin ihmisiin ja nenään osuuviin hajuihin. Yhtälailla niiden hallinnassa on tapahtunut muutosta. Taluttimessa kulkiessamme ihan niinkuin ne paikoin kulkisivat täysin kahdestaan ilman minua. Ne hakevat kaikkeen tukea ja vahvistusta toisistaan. On ollut pakko vähän palauttaa kuria ja järjestystä yhdessä kulkemiseen.

Samoin eilisellä uintireissulla oli havaittavissa selvää kurittomuutta. Ihan niinkuin ne yhteistuumin olisivat päättäneet, että nyt kyllä tehdään mitä me itse halutaan. Olen ollut todella tarkka siitä, että veteen mennän vain luvan kanssa. Joskus olen jopa vaatinut paikallamakuun josta olen vapauttanut koirat uimaan. Eilen Tumppu karkasi auton peräluukun avattuani ja Tiitu heti perään. Tätä ei ole sattunut aiemmin. No, liekö sattumaa.

Joskus pari vuotta sitten Tumpun kotiutuessa meille tuli esiin vähän samanlaista ongelmaa. Silloin rajoitettiin koirien keskinäistä leikkimistä. Ajatuksena, että hauskuus pitää tulla muualta kuin niiden keskinäisestä touhuamisesta. Tämä oli ihan maallikon maalaisjärjellä ajateltua pähkäilyä.

Olen ollut huomaavinani, että mitä ennemmän koirille tarjoaa mahdollisuutta olla vain ihmisen kanssa kahdestaan, sen paremmin ne ovat kuulolla. Kaikenlainen yhdessä (siis vain toisen koiran kanssa) tekeminen on helpottanut myös arjen kulkua. Tämä taas saattaa kuulostaa omituiselta sellaisen korvissa, jolla on vain yksi koira tai ei ole sellaista tapausta kuin Tumppu. Kun koirille tarjoaa mahdollisuuden energian purkamiseen hauskan tekemisen kautta ihmisen kanssa on se ihan eri asia, kuin purkaa se toisen koiran kanssa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa ihminen (toivottavasti) määrää säännöt, kun taas jälkimmäisessä koirat määräävät ne itse.

Jossain on tuotu esille sellaista, että valkkari olisi ohjaajaherkkä rotu. Olen taipuvainen uskomaan, että tuossa on perää. Tietenkin koirat ovat yksilöitä, meilläkin niitä on kaksi hyvin erilaista. Nopeana oppijana - siis ainakin meillä - valkkari oppii niin oikeita tarpeellisia asioita, kuin etenkin niitä vääriä todella helposti. Jotta arki sujuisi, on maailman oltava valkkarille perin mustavalkoinen paikka. Mitä vähemmän harmaata aluetta on, jossa koira voi itse tehdä päätelmiä kuinka käyttäytyä, sen helpompi sen kanssa on elää ja olla. Näin niin kuin kärjistettynä. Jos ihmisen toiminta tarjoaa koirille mahdollisuuden tehdä jonain päivän oman päänsä mukaan ja toisen kieltää sen orastava ongelma on valmis. Joskus tuo voi olla hyvin pienestä kiinni.

Ai, niin. Tumpun tassu on parantunut ihan hyvin.