Luin Tiitun epilepsiapäiväkirjan läpi jälleen kerran. Kuinkahan monennen...

Jos lyhyet, mutta selvät pään nykimiset lasketaan pieniksi kohtauksiksi, on Tiitu saanut meidän näkemänä yhdeksän kohtausta vuoden aikana. Kolme tuli joulun aikaan yhtenä ryppäänä, jolloin Tiitun tila on kaikinpuolin vakava. Kahden viimeisen kohtauksen väli oli vain kaksi viikkoa. Lohduttomalta kuulostaa, että väli edellisestä kohtauksesta seuraavaan on puolittunut... ensimmäisestä puoli vuotta, neljä kuukautta, kaksi kuukautta ja nyt kaksi viikkoa.

Ihminen perin nopeasti sopeutuu ja muutoksista tulee pysyvä olotila. Kun vielä vuosi sitten kävimme nyt niin turhalta tuntuvaa keskustelua onko Tiitu ylipäätään sairas, ollaan tänään tilanteessa, jossa kohtauksia on vuodessa kertynyt yhdeksän. Näin asiaa ajatellen tuntuu pahalta, ahdistaa, pala nousee kurkkuun... Yhä edelleen mieleen palaa ajatus siitä, ettei tätä toivoisi kenellekään koiranomistajalle. Yhtälailla ajatuksissa on, ettei tätä tunnetta voi kukaan, joka ei ole epilepsiaa sairastavaa koiraa omistanut tuntea tai ymmärtää.

Olemme yrittäneet elää - ja mielestäni ihan hyvin siinä onnistuneetkin, ettemme anna Tiitun sairauden vaikuttaa. Välillä tulee kuitenkin aikoja, jolloin oma positiivinen asennoituminen huomiseen on koetuksella. Muistan Tiitun hätääntyneen ja pelokkaan ilmeen, kun se eilen tuli jalkoihini pyytämään apua ja kohtauksen alkaessa nosti päänsä syliini turvaa hakien. Kunpa jaksaisin olla vahva...