Lumet oli ja meni. Talvesta ei ole enää tietoakaan ja kurakelit koettelevat hermoja. Pitänee korjata, että omistajien hermoja. Tiitu ei välitä ulkona kurasta saatika vedestä. Tässä ihan lähellä on melkoinen suopohjainen ryteikkö, jonka läpi kuljetaan usein komealle kuusikkokankaalle. Lumien aikaan olikin mukava kulkea ryteikön läpi, vaan toista on nyt, kun vettä on paikoin puoli sääreen. Tiitu on kuin kotonaan. Se ryntäilee ryteikössä yli kaatuneiden puunrunkojen veden pärskyessä korkealle. Mistään hienohelmasta tässä suhteessa ei todellakaan ole kysymys.

Ainut hyvä puoli lumien sulamisessa oli se, että voidaan jälleen treenailla jälkeä. Koitimme jo muutaman kerran yhdistää keppien ilmaisun jäljen yhteyteen. Ensin toki treenattiin pelkkien keppien kanssa nurmikolla. Ilmaisu sujui yhtä mallikkaasti kuin sisälläkin. Siispä eikun jäljelle.

Tässäpä kuvat eilisestä jäljen ajamisesta ja kepin ilmaisusta. Harjoittelumäärään nähden homma sujuu hienosti.

Jälki tehtiin laittamalla vain ensimmäisiin jalanjälkiin makkaranpala. Matkaltaan reilut 20m, johon välille pari keppiä. Tiitu on aivan innoissaan kaikesta tekemisestä. Paikoin se käy jopa sen verran kierroksilla, että se haittaa vähän suoritusta. Alkuun päästyään toiminta on kyllä keskittynyttä ja tarkkaa. Jännittävää oli seurata mitä tapahtuu ensimmäisen kepin kohdalla. No ohihan Tiitu paineli, mutta pienen avustamisen jälkeen hoksasi mistä on kyse. Seuraava keppi sujuikin jo näin hienosti.

Kun tarkasti katsot, huomaat kepin etutassujen välissä. Huomattiin, että jäljen on oltava riittävän pitkä. Alku tahtoo vielä mennä ylimääräiseen kohkaamiseen, ennenkuin päästään itse asiaan. Luonnollista tietenkin on, että uusia asioita, kuten keppejä kesken jäljen on harjoiteltava ja harjoiteltava. Parasta Tiitun kanssa tekemisessä on se, ettei sitä todellakaan tarvitse innostaa, viritellä tai motivoida mihinkään yhdessä treenaamiseen. Melkeinpä päinvastoin. Liekö syy sitten ohjaajissa vai makupaloissa. No, epäilen jälkimmäistä.