Pikkasen talven tuntua oli jo viikonloppuna. Kun hirvenmetsästäjätkin olivat jossain muualla kuin meidän tutuissa lenkkimaastoissa, käytiin sunnuntaina nauttimassa talvisesta metsästä.

Voi kunpa tulisikin kunnon talvi, eikä tätä jatkuvaa vaihtelua. Nytkin säät ovat vaihdelleet jatkuvasti. Parasta aikaa sataa vettä ja lumet sulaa kovaa vauhtia. Olen pitkin matkaa manaillut talviaikaan jäätikköistä kylätietämme. Eilen otin siihen oikein lähempää kontaktia. Kerronpa ihan opetukseksi miten pienestä voi suurikin vahinko olla kiinni.

Eilen töiden jälkeen lähdin molempien koirien kanssa hihnalenkille. Jäätyneen tien pintaa sateli uutta lunta. Mietin jo hetken, kaivoin jopa kaapista nastakenkäni esille, mutta jätin ne kuitenkin vielä odottamaan ja läksin matkaan lenkkitossuissa. Ei todellakaan olisi kannattanut, sillä pätkän matkaa kuljettuani huomasin tien olevan paikoin petollisen liukas. Välillä jalan alle osui sataneen lumen alla hiekkatie ja paikoin yhtäkkiä jää.

Pidin koirien hihnoja oikeassa kädessäni kierrettynä pari kertaa käden ympäri. Vasemmalla kädella sitten palkkasin taskusta makupaloilla, kun koirat kulkivat oikein vetämättä vasemmalla puolellani. Vasemalle kääntyvässä mutkassa astuin jään päälle ja oikea jalkani lähti alta. En saanut oikeaa kättäni koirien hihnasta irti, joten kaaduin pahasti suoraan oikealle kyljelleni ja löin voimakkaasti pääni jäiseen tiehen.

Muistikuvani ovat hataria, mutta todennäköisesti menetin hetkeksi tajuntani. Havahduin tuntemukseen, ihan kuin joku olisi potkaissut jalkoihini. En edes oikein tiennut mikä minuun osui. Molemmat koirat olivat kuitenkin vieressäni Tumppu nuuskutteli kasvojani. Päästyäni selville mitä sattui nappasin lunta käteeni ja painoin sitä otsaan oikean silmäni päälle kohtaan, mikä osui tiehen. Verta tuli vähän nenän varresta silmälasien painettua ihon rikki. Vähitellen pääsin jaloilleni ja palattiin koirien kanssa hitaasti kävellen kotiin.

Mikään paikka ei murtunut, eikä tarvittu tikkejä minnekään. Selvisin onnekkaasti aivotärhädyksellä. Rauhalliseen tahtiin on tämä päivä mennyt buranaa syödessä. Sen tuosta opin, ettei liukkaalla tiellä kaatuminen ei ole leikin asia. Kuin myös, että kaatuessa jälki voi olla rumaa, jos et saa koirien kanssa kulkiessa kättäsi irti hihnasta. Nastakenkien käyttäminen ei ole todellakaan tyhmyyttä, vaan suhteellisen halpa henkivakuutus teillä joita ei aurata, hiekoiteta kuten kuuluisi. Oikeastaan ihmettelen, että näinkin pitkään on selvitty ilman pahempia kaatumisia. Pistänpä muistoksi kuvan kuhmustani, vaikka se onkin kuin kauhugalleriasta.