Tiitun veli Valtteri nukkui ikiuneen eilen. Ajatuksemme, kuten varmaan monen valkkarin omistajan ovat viipyneet tapauksessa. Vaikka en koskaan Valtteria nähnytkään, tuntuu tilanne kovin läheiseltä.

Lemmikin kuolema on omistajalleen surun paikka. Tuo suru on jokaisen oma henkilökohtainen, eikä sitä tarvitse piilotella tai hävetä. Kuten kaikkeen muuhunkin suruun auttaa puhuminen ja yhteisön kanssa eläminen. Ne, joilla ei lemmikkiä koskaan ole ollut, eivät voi kiintymystä ja lopullisen eron tuskaa ymmärtää. Usein kuule sanottavan - sehän oli vain koira. Miljoonasateen lauluntekijä Heikki Salo kirjoittaa kirjassaan Kynsilehto näin.

Eläin lahjoittaa ihmiselle ystävyytensä, hellyytensä, rakkautensa ja ilonsa.
Eläin lahjoittaa oikeudenmukaisuutta ja älyä opettaessaan ihmiselle tapojaan.
Ja viimeiseksi eläin lahjoittaa heidän hellittäväkseen oman kuolemansa.

Nykymaailmassa koemme joskus olevamme kaikki voipia. Luulemme kätemme yltävän lähes taivaisiin asti. Varsinkin sairauden kohdalla, kuten Valtterilla, omistaja elää voimattomuuden kanssa. Kunpa vain voisin tehdä jotain. Viimeiselle yhteiselle matkalle lähtöä mietitään ja sen oikeutusta pohditaan. Joskus koemme jopa syyllisyttä rakkaan ystävän poismenosta. Kysymme teimmekö varmasti kaikkemme. Tuossa tuskassa ja voimattomuuden tunteessa voi pysähtyä hetkeksi miettimään Intiaanipäällikkö Seattlen viisaita ja myös lohduttavia sanoja.

Ei ihminen kutonut elämän kudosta, hän on vain sen säie.

Lopuksi edesmenneen Juice Leskisen runo, josta itse olen löytänyt hyvinkin syvällisen ajatuksen.

Eivät aallot kaadu rantaan,
ne käyvät kääntymässä
ja lähtevät taas
jotta näkisimme ne kaikki.

Niin kävi Valtterikin, jotta me näkisimme. Voimia Janinalle ja Sarille.