KOP, KOP, KOP!
Ei mikään menneiden aikojen pankkimainos, ei. Vaan koputan puuta ennenkuin menen lausumaan aiheesta mitään ääneen.
Kysymys on koirien hallinnasta. Kuten on jo jossain aiemmin tullut sanottua en ole mikään tottelevaisuuskouluttaja. Siis, että minua motivoisi hioa jotain yksittäistä tottissuoritusta tai kuviota koirien kanssa. Kyllähän me sitäkin tehdään, mutta en ole kovinkaan kiinnostunut istuuko koira millilleen (tai edes sentilleen) suorassa perusasennossa. Olennaista on, että se istuu kun sille sanotaan. Tähän liittyen arkemme sujumisen kannalta on yhtä olennaista, että se mitä tapahtuu, tapahtuu luvan kanssa. Yhtälailla mikä tahansa ei-toivottu toiminta loppuu silloin, kun käsky käy. No rehellisyyden nimissä on sanottava, että haluan koiran olevan koira, eikä kone. Siksipä toivon niillä olevan myös omaa tahtoa, mielikuvitusta ja kyky keksiä asioita ja tehdäkin niitä ominpäin. Rajanveto voi olla joskus veteen piirretty viiva, eikä varmaankaan koirien kannalta aina helposti ymmärrettävää. Siksi virheitä ja epäonnistumisia sattuu tuon tuosta. Osin siksi niiden kanssa eläminen onkin niin mielenkiintoista ja antoisaa.
Sain kesällä Porvoon suunnalta kitkerää palautetta blogokomenttissa, että pidä ne koirat kytkettynä, jos ne ei ole hallinnassa. Tästä ja tietenkin myös pienestä esiintulleesta kurittomuudesta sisuuntuneena on treenattu hallintaa. Ja täytyy kehua sekä koiria, että itseäni. Olen vähän jopa ylpeä kehityksestä. Aika sitten taas näyttää kuinka kauan :)
Kun kerran koirille on vahvistunut halu lähteä ominpäin hirvenjäljelle, ei kun sitten sellaiseen paikkaan missä niitä jälkiä varmasti on. Onneksi sellaista paikkaa ei ole vaikeaa löytää. Tutussa Karhin maastossa näkee jälkiä lähes joka reissulla. Siellä on myös avonaista metsää ja isoja hakkuuaukkoja, joilla näkyvyys on hyvä. Olin ensin Tiitun kanssa kahdestaan ja pidin sille perusteellisen opetuksen. Menimme todella ison hakkuuaukon keskelle ja annoin Tiitun nuuskutella jälkiä. Kun se sitten lähti kiihdyksissä jäljestämään, nostin valtavan älämölön. Huusin kuin henkeä ois viety, riehuin puunrunkojen kanssa ja heittelin oksia. Tiitun ajo pysähtyi kuin seinään. Se oli kahden vaiheilla jatkaako matkaa vai pitäisikö palata. Kun jatkoin mesuamistani entistä hurjemmin, kääntyi Tiitu takaisin. Se luimisteli vähän kummissaan minua kohti. Tiitun ollessa vielä jonkin matkan päässä heitin sitä kohti ohuen kaatuneen puunrungon ja käännyin eri suuntaan enkä huomioinut koiraa mitenkään. Tilanne oli outo ja hämmentävä.
Varsin pian jäljet kuitenkin alkoivat kiinnostaa uudelleen. Tein taas saman jutun, nostin valtavan huudon ja riehuin kuin kaistapäinen. Kun näin Tiitun kääntyvän takaisin ampaisin juoksuun poispäin. Juoksin pitkän matkaa ja Tiitu seuraili matkan päästä, että nyt on paha tilanne. En ottanut koiraan mitään kontaktia vaan painelin suoraan autolle, hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan hissukseen eteenpäin seuraten peileistä perässä seuraavaa Tiitua. Ajelin takaisin hakkuuaukolle. Hyppäsin pois autosta ja käveleskelin ilman mitään kontaktia Tiituun jälleen hirvenjälkien luo. Hetken käveltyäni kutsuin Tiitun luokseni palkkasin ja vapautin. Kun se ilmaisi ensimmäisen kerran kiinnostuksensa jälkiin, aloin huutaa. Reaktio oli salaman nopea. Tiitu kääntyi heti luokseni. Kutsuin sitä iloisesti ja palkkasin. Taas vapautus ja sama uudelleen. Lopuksi teimme jopa niin, että osoitin maassa olevia tuoreita jälkiä ja tutkimme niitä yhdessä. Kun Tiitu jälleen kiihtyi ajamaan, huusin - se kääntyi katsomaan, kutsu luokse, kehu ja palkka.
Olemme nyt käyneet molempien koirien kanssa samoissa maisemissa. Tuoreiden jälkien seassa päästin ne molemmat vapaaksi samalla rukoillen, että selvitään ilman haavereita. Homma toimi Tiitun kanssa mainiosti. Vaikka Tumppu jatkoi ajamista, kääntyi Tiitu samalla tavalla huutoni jälkeen takaisin. Odottelimme Tiitun kanssa paikallaan ja eipä mennyt kuin hetki, kun Tumppukin tuli takaisin. Me olimme sille Tiitun kanssa kuitenkin tärkeämpi kuin jälki, vaikka se pienen mutkan tekikin. Nyt olemme liikkuneet useamman kerran alueella, jossa jälkiä on paljon ihan mallikkaasti. Tarkkana tässä joutuu edelleen olemaan, mutta toivottavasti jokainen onnistunut kerta vahvistaa oikeaa käyttäytymistä.
Tiitun luonteen pehmeys tulee tässä varsin hyvin esille. Minun outo käytös oli sille hämmentävä ja ehkä vähän pelottavakin asia. Herkkään mieleen se aiheuttaa nopeasti pysyvän jäljen "teen mitä vain, kunhan et huuda mulle". No saapa nyt sitten nähdä, kuinka kauan tämä hallinta pysyy, mutta toistaiseksi homma sujuu hienosti. Eihän meillä tämän kanssa mitään isoa ongelmaa olekaan ollut, mutta pieni kuitenkin. Toki hirvepyyntiajan ollessa jo käsillä on muutenkin vapaana liikkumista tietyissä maastoissa pakko välttää. Muutama onnistunut kuva viikonlopun retkiltä.
Kommentit